Kesäinen päiväretki Martimonaavalle

Martimonaavan soidensuojelualue sijaitsee eteläisessä lapissa, tarkemmin ottaen Simossa (tosin alueeseen liittyvä pirunpeltoinen Keski-Penikka sijaitsee Keminmaan puolella - tämä postaus koskee kuitenkin Simon puolen suoalueita). Olen käynyt siellä nyt kahdesti, ensimmäisen kerran loppukesästä 2019 ja toiseen otteeseen nyt pari viikkoa sitten heinäkuussa 2020. Tulen tekemään toisen postauksen siitä syysreissustani vaikka se vuodentakainen onkin, koska eiväthän nämä paikat nyt niin kovaa vauhtia muutu. 🙈🙊 Jotta postauksissa olisi eri vuodenajan lisäksi myös vähän eri näkökulma, tulen käsittelemään tässä postauksessa alueen yleistä luontotyyppiä ja lyhyempää Järviaavan-luontolkua - syysreissukertomus tulee sitten keskittymään pidempään reittiin suunnilleen sen puoleenväliin saakka (koska en sitä kokonaan silloin kulkenut 😅) sekä ehkä hieman sivuamaan alueen linnustoa.

Martimoaavasta pääsee lukemaan erittäin kattavasti tietoa alueelle pyhitetyltä Martimoaapa.com -saitilta - jos nyt siis sattuisi käymään niin, että jokin asia jäisi vielä askarruttamaan tämän blogini "erittäin asiantuntevan" kuvauksen jälkeenkin. 😁 Siellä kerrotaan esimerkiksi, että koko soidensuojelualueella on yhteensä lääniä 134 neliökilometriä ja että kyseessä on Natura 2000 -alue. Kyseessä on yksi pohjoisen Suomen merkittävimmistä suoluonnon suojelukohteista ja erityisen tunnettu se on siitä, että siellä asuu/pesii paljon erilaisia lintukantoja, joista osa luokitellaan uhanalaisiksi. Paikka on luonnoltaan hyvin kiinnostava sekä siltä kannalta, että siellä esiintyy erilaisia suotyyppejä (aapasoita, keidassoita sekä lettoja) että siltä kantilta, että soitten ohella siellä esiintyy myös vanhoja, luonnontilaisia metsiä. 

Viime vuosikymmenten merkittävimmät vuosiluvut Martimoaavalle lienevät vuosi 1981 kun soidensuojelualue perustettiin ja vuosi 1998, jolloin alue liitettiin Natura 2000 -alueeksi ja se merkittiin näin niinsanotuksi Ramsar-kohteeksi kansainvälisesti merkittävien kosteikkojen luetteloon (melko komiata!). Alueella on toki kerennyt sattua ja tapahtua jo aiemminkin ja paikalliset tuntevat ehkä esimerkiksi tarinoita siitä, kuinka alueella kulki kieltolain aikaan (1919-1932) jobbareitten pirtureitti, jota pitkin väkijuomaa kuljetettiin repuissa. 

Nykyään alueella liikkuu taas ihmisiä Metsähallituksen dokumentoinnin mukaan enenevissä määrin - kävijäluvut ovat olleet vuodesta 2014 saakka nousussa koettuaan vuonna 2013 syystä tai toisesta aikamoisen romahduksen viime vuosikymmenen alun huippuvuosista. Toivottavasti paikka jatkaa suosiotaan ja pysyy niiden kohteiden listalla, joitten kunnosta pidetään aktiivisesti Metsähallituksen puolelta huolta. Tänä kesänä siellä olikin pitkospuiden vaihtaminen käynnissä, joten hyvältä näyttää sen suhteen. 😊 Jos liikuskelet Simon/Keminmaan suunnilla, niin käy sinäkin ihmeessä. 

Sulan maan aikaa Martimoaavan alueella kiertää siis kaksi pitempää polkua - 9 kilometrin mittainen Järviaavan rengasreitti ja suuntaansa 12,8 kilometrin mittainen vaelluspolku (ensimmäiset kilometrit ne kulkevat tismalleen samaa polkua pitkin). Lisäksi alueella on pääasiassa lapsille suunnattu 3 kilometrin luontopolku, jonka lähtöpisteenä on myöskin sama Hangassalmenahon pysäköintipaikka kuin tässä postauksessa käsitellyllä Järviaavan reitilläkin (Järviaavan reitti yhtyy lopussa tähän lyhyeen luontopolkuun).

Tällä kertaa päädyin itse Martimoaavalle, koska olin käymässä Simossa ja se oli mukavasti kotimatkalla sieltä Rovaniemelle ajettaessa. Paikka on helppo löytää, sillä pysäköintialue on heti tämän (ärsyttävän) hiekkatien varrella ja sinne osoittaa kyllä iso kylttikin. Parkkiksella oli jo pari henkilöautoa ja matkailuautokin, joten oletin että törmäisin reitillä muihinkin kuljeksijoihin, mutta näin ei lopulta suoranaisesti käynyt. Siellä oltiin hillassa, heti matkaan lähdettyäni tuli vastaan ihmisiä sankot käsissään. Tämä oli tosiaan heinäkuun alussa jo ja minusta kaikki näkemäni lakat olivat vielä raakoja, mutta ehkäpä ne sitten olikin jätetty metsään juuri sen vuoksi. 😁 Reitillä kuitenkin seuranani olivat vain hyttyset ja niitä kyllä sitten riittikin metsäisemmillä alueilla. Onneksi alkumatkasta pääsee nopeasti ylittämään ensimmäistä suoaluetta pitkoksia pitkin ja koska olin liikkeellä hellepäivänä, karttoivat inisijät tätä suorassa auringonpaisteessa hengailua. Niinpä vietin pitkän tovin jos toisenkin ensimmäisellä suonylityksellä kuvailemassa mielenkiintoisia kasveja. 

Jonkun matkan päästä päädytään alueelle, jossa kasvaa pitempää heinää ja sen sellaista ja missä on vähän enemmän (koivu-)puita tuomassa suojaa. Itikat löytävät kimppuun välittömästi siellä. Täällä voi myös istahtaa hetkeksi pienen lintutornin (jonka rappuset eivät ole noustavassa kunnossa) viereen ihailemaan tätä hienoa - joskin jo haalistunutta - kuvaa eräistä alueella esiintyvistä siivekkäistä:

Kunhan tämän soisemman alueen jälkeen pääsee ensimmäiselle kunnollisella metsäkaistaleelle, tarjoutuu käyskentelijälle mahdollisuus pitää taukoa tai vaikka yöpyä tällä Martimojärjen laavulla, joka nimestään huolimatta ei kyllä sijaitse minkään järvialueen rannalla vaan ihan siellä metsäkaistaleen keskellä:

Minulla ei ollut eväänä kuin vettä ja hyttyset olivat tosiaan heti kimpussa kuusipuitten ilmestyessä näköpiiriin, joten jatkoin matkaa pysähtymättä. Tämäkin alue on kyllä kaunista, mutta minulla ei oikein ole siitä tarjota kuvia koska... no, koska ne hyttyset, rehellisesti sanoen. 😅 Mie oon junantuoma, en mie semmossii kestä. 😆 No, kaikella rehellisyydellä siedän mielestäni hyttysiä ihan keskivertohyvin, mutta en silti ehdoin tahdoin jää niihin pahimpiin ininäpaikkoihin seisoskelemaan paikoilleni yhtään pitemmäksi aikaa kuin mitä aivan välttämättä on tarvis. 

Päästyäni tänne kaikkein kosteimmalle suoalueelle, paistoi aurinko taas niin täydellä voimalla, että siiveekkäät verenimijät kaikkosivat ja pystyin pysähtyä pitämään aivan miellyttävän juomatauon ja ihailemaan näitä upeita maisemia aivan todenteolla. Vielä upeampi juuri tämä kaistale oli syysretken aikaan, kun se hehkui syksyn väreissä ja nämä vesikohdat olivat jo pinnalta ohuen jääkerroksen peitossa. 😍 Vaikka tämä upea paikka on kesälläkin, on tämä minun silmissäni kuitenkin aivan ensisijaisesti ruskaretkikohde ja jos paikan päällä vielä käyn, todennäköisemmin teen sen suunnilleen lokakuussa. 

Sitten tulee taas vähän metsäisempää kaistaletta ja sen jälkeen päädytään vielä suoalueelle. Sen jälkeen vanhaan metsään ja sitten sitä metsää pitkin taidetaankin jo jatkaa takaisin parkkipaikalle saakka. Viimeinen metsäkappale on sekin oikein tunnelmallinen ja siellä pääsee ihailemaan esimerkiksi suuria muurahaiskekoja. Matkan varrella on myös siellä täällä info-tauluja, joissa kerrotaan alueen kasveista.

Itse voin kertoa alueen kasveista, että ne olivat todella mielenkiintoisia. Varsinkin pyöreälehtikihokit, joita onnistuin bongaamaan. Ne ovat lihansyöjäkasveja. Aika eksoottista, että semmoisiakin voi löytää ihan lähisuolta jos tarkkaan katsoo.😅 

Kaiken kaikkiaan minusta helppokulkuinen ja viihtyisä reitti. Nyt oli tosiaan pitkospuidenkin vaihtaminen hyvällä mallilla, joten siitäkään ei enää (kohta) jää kulkeminen kiinni. 😊 Ei nousuja, ei isoja kivikkoja tai muuta vastaavaa. Oikein leppoisaa kuljeskelua ja niillä alueilla, joilla itikat eivät vaivaa, jää oikein mielellään seisoksimaan pitemmäksikin aikaa ja ihailemaan joka puolelle levittyvää suomaisemaa. 💚

Tekstin lähteet (omien kokemusten ohella):

Martimaapa.com

Ymparisto.fi